− Jengi ei yleensä tykkää musta, tunnustaa heti kättelyssä Stefan Lindfors, yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista taiteilijoista.
Hän on hetki sitten tullut polkupyörällä paikalle, sukkuloinut kärppänä lempibaarinsa tiskille ja kaataa nyt olutta lasiinsa. Musta pipo lentää kaaressa tuolille nahkatakin päälle. – Ne pitää mua tylynä ja ylpeänä.
Miksi?
− Syitä on ainakin kaksi. Ensinnäkin suomalaiset ovat pieni kansa, joka menee helposti hämilleen, jos joku ihminen "ei sovi lokeroon". On siis liian erilainen. Silloin ei oikein tiedetä, miten suhtautua.
Ja se toinen syy?
− Kuka nyt sellaisen ihmisen kanssa viihtyisi, joka on kiinnostunut lähinnä omista duuneistaan ja itsestään. Olen aina myöntänyt rehellisesti olevani itsekäs. Olen ateisti ja hedonisti, elämästä nautiskelija, mutta en toki halua loukata tai vahingoittaa ketään.
Nyt, 51-vuotiaana, Stefan ei ole juuri muuttunut siitä, kun tapasin hänet viimeksi. 15 vuotta sitten hän oli 36-vuotias tähti, joka oli 5 vuotta aiemmin saanut ensimmäisen tilauksensa kuvanveistäjänä. Kyseessä oli teos Helsinki-Vantaalle.
Sudenkorentoa muistuttava Concorde roikkuu edelleen terminaali 1:n katosta. Tänä syksynä Lindfors suunnitteli Aviator Solaris -teoksen Vaasan lentoasemalle.
Tylsyyttä karussa
Pyydän Stefania kertomaan jotain sellaista, mitä suuri yleisö ei tiedä hänestä.
− Eihän se tiedä mitään.
No, kerrotaan jotakin. Esimerkiksi se, että Stefanin elämää on ohjannut johtoajatus: hän ei "uskalla mennä varman päälle", koska hän "ei halua löytää itseään tylsästä tilanteesta".
− Olen huono niissä. Kuin käärme muurahaiskeossa. Keskivertoihminen on monissa tilanteissa parempi kuin stara. Huippubändi voi esimerkiksi keskinkertaisissa olosuhteissa vaikuttaa tosi surkealta.
Stefan ei suostu jäämään ravintolaan, jossa ei viihdy. Hän ei halua elää elämäänsä harmaassa hutussa, missään tylsässä. Kaksi kertaa naimisissa ollut ja eronnut Stefan on kolmen lapsen isä, joka on onnistunut pitämään välinsä kunnossa kumpaankin ex-vaimoon ja heidän perheisiinsä.
Mutta mistä tylsyyden välttely oikein kumpuaa? Lapsuudesta?
− Minulla oli kyllä tylsä ja harmaa lapsuus. Vanhempani ovat mukavia, isä kemisti ja äiti kieltenopettaja, mutta siihen aikaan Turussa pilkattiin kaltaisiani ruotsinkielisiä tyyppejä. Kun 20-vuotiaana muutin Helsinkiin, ajattelin, että hitto, ehkä voin sittenkin asua Suomessa. Löysin Turun uudestaan vasta aika hiljattain.
Valheellista vaatimattomuutta
Stefan haluaa elää hetkessä. Hän ei halua tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tärkeintä on jatkuva liike.
− Olen nomadi, vaeltaja. Rakastan lentämistä ja lentokoneessa oloa. Sitä, että olen jonnekin menossa koko ajan. Viihdyn odotuksessa ja jännityksessä.
Myös menestys ja esiintyminen ovat tärkeitä.
− Tykkään, kun mua kunnioitetaan. Sitten voi teeskennellä olevansa vaatimaton, hän sanoo ja jatkaa: − Vaatimattomuus on useimmiten niin valheellista: ylpeät ihmiset haluavat näyttää nöyriltä tunteakseen itsensä paremmiksi. Inhoan sitä.
Stefanin mukaan, toisin kuin yleisesti ajatellaan, suomalaiset eivät ole yhtään vaatimattomia.
− Kun me mennään New Yorkiin ja paikallinen tervehtii meitä hississä, emme vastaa. Olemme joko liian ujoja vastataksemme, tai sitten ajattelemme, että minähän en tuota ala miellyttämään. Miksi small talk muka tekee jenkeistä pinnallisia ja hiljaisuus suomalaisista syvällisiä?
Paljon matkustanut taiteilija näkee suomalaisuudessa kuitenkin suuria vahvuuksia: emme hänen mukaansa "ole vielä pilattuja yleiskansallisella tyylillä".
− Ironista tässä on vain se, että yritämme kaikin keinoin olla vähemmän suomalaisia.
Kun kysyn, mitä Stefan näyttäisi ulkomaalaiselle vieraalleen Helsingistä, hän häkeltyy. Kysymys on selvästikin hänestä outo.
− Miksi pitäisi mennä johonkin? Katsoisin sitä ihmistä silmiin ja juttelisin hänen kanssaan.
Teksti: Nina Pinjola
Kuva: Matti Rajala
